Vittu joo, isännän puolen sukua ollu riesoina viime torstaista lähtien. Isä, äiti ja kolme kiljuvaa kakaraa. Mies tuli kursseille tännepäin ja tullessaan toi sitten perheensä mukanaan. Vittu. Eipä ole juurikaan kypsymisen merkkejä meikäläisessä, ei. Lähtevät huomenna iltapäivällä, maltan tuskin odottaa.

Toisaaltahan heidän "vierailu" on ollut ihan piristävää, mutta mutta... se vitun syöminen. Tuossa perheessä syöminen on elämässä keskeisellä sijalla. Käsittämätöntä mättöä. Jatkuvasti on jotain mussutettava. Tän viikon aikana rouva on leiponut pullaa ja piirakkaa kolme kertaa!! Miettikää...

Turha varmaan sanoa, että perhe on juurikin sen näkönen, että pitävät syömisestä. Mulle tää viikko on ollut sen suhteen yhtä helvettiä. Tietoisuus siitä, että helvetinki kärsimykset on rajalliset, auttaa mua jaksamaan. Huomenna siis koittaa vapaus, jee!! Saan taas toteuttaa itseäni.

En siis ole uskaltautunut vaakaan. Ei pysty. Itseinho on muutenkin niin massiivissa mitoissa. Hivenen jopa sanoisin olevani masentunut. Tai sanotaanko, että olen alakuloinen.

Lauantai-aamuna aloitan siivoamisen. On meinaan uskomatonta, kuinka paljon pölyä ja sormenjälkiä ja röhnää on joka paikassa. Sanomattakin selvää on, että 8 henkilöä saa aikaan enemmän kaikkea... Vessapaperiakin menee käsittämätön määrä. Tästä saa taas sen käsityksen, että vihaisin sukulaisia. Ööö... no, lyhyinä satseina kestän hyvin. Mutta tää on ollut aivan liian pitkä vierailu. Vaikkakin mukavaa väkeä ovat... äh, ei vaan jaksa. Ja koska ehtoot on mennyt sitten ns. viihdyttäessä, eipä ole ollut aikaa jumpalle eikä millekkään muullekkaan. Sekin vituttaa. Raskaasti.

Ja pyykkiä... lakanoita, pyyhkeitä ja vaatteita. Vittu, että niitäkin on pesty ja pestään lisää. Huaks. Ei musta olis suurperheelliseksi. Ei todellakaan. Olen itsekäs, tiedän sen. En voisi elää koko elämääni tyydyttämällä muiden tarpeita, omiani laiminlyöden. Ja väittää kirkkain silmin elämäni olemassa olon tarkoitukseksi muiden pohjattoman palvelemisen. Ahdistaa pelkästään jo sivusta seuraaminen. Iltaisin olenkin onnistuneesti ahdistusta ja vitutusta lievittänyt siiderillä tai parilla terävällä. Huomenna vois ilosta vetästä kalsarikännit. Ja lauantaista lähtein paneutua taas omaan napaan. Sounds like a plan...

Aamun lukema 73.4 kg. Edelleen ällöttää, raskaasti. Ilon ailahdus kävi rinnuksissa tuon lukeman jälkeen, pudotettu  määrä on hyvä, mutta kymmenluku väärä. Se vie terävimmän kärjen ilosta. Vielä pitkään.

Valehtelisin, jos sanoisin, että hallitsen tän homman. Eipä muitakaan sairauksia voi hallita. Toisia sairauksia voi hillitä, mutta täydelliseen hallintaan harvassa sairaudessa päästään. Toivon, etten painoni suhteen vajoaisi kovin alas. Mutta eipä sitäkään voi etukäteen varmaksi sanoa. Ehkä murehdin sitä sitten, kun sen aika tulee. Vielä ei olla lähelläkään edes normi-tilaa.

Eilen kävi kaveri, jota en ole nähnyt yli puoleen vuoteen. Ja olin iloinen, vilpittömästi, kun havaitsin hänen lihoneen reilusti. Mielessäni ajattelin, että on se hyvä, että olen lihava, mutta luojan lykky, etten ole noin lihava. Hetkellinen hyvänolon tunne.

Muuten ovat kortilla tyytyväisyyden tai onnellisuuden tunteet. Ei jaksa nähdä mitään iloitsemisen arvoista missään. Tiedän tämän vaiheen menevän ohi. Vituttaa vaan sen odottelu. Jos saisin valita, nukkuisin. Tai makaisin sängyssä lukemassa ja välillä ottaisin torkut. Olen niin lihava, ettei minkäänlainen liikkuminen kiihota. Ei minkäänlainen. Salilla käyn pakolliset tunnit vetämässä ja se on siinä. En saa mitään tyydytystä hikoilusta, lihasten kipeytymisestä tai hengästymisestä. Ällöttää vaan. Huaks. Jään vissiin odottelemaan suotuisampia lukemia...

No ei, ei todellakaan. Eilen huusin, huusin ja huutamasta päästyäni huusin. Huusin kaiken, itseinhon, ahdistuksen, pettymykset ja kärsimykset. Ei se mihinkään lähtenyt. Kipu on ja pysyy, fiksut sanoo, että sydämessä. Yö meni sitten valvoessa ja itkiessä tätä omaa kurjuuttani, niinkuin se mitään auttais.

Aamulla vaakassa 74.2 kg. VITUN LÄSKI. Kroppa täynnä kutisevia laikkuja, allerginen atoopikko kun olen. En ole pystynyt edes rasvaamaan itseäni, läskin kosketus kuvottaa. Enkä salilla treenaamaan, ei vaan pysty sinne vatsamakkaroineni lyllertämään. Oksettaa pelkkä ajatuskin.

Tätä on itseinho parhaimmillaan. Paskaa on, kun sanotaan, ettei anorektikko rakastaisi ruumistaan... Itse ainakin silloin pidän itsestäni todella hyvää huolta, rasvailen ihottumat pari kertaa päivässä, otan vitamiinit ja hivenaineet, käyn hieronnassa ja nautin. Rakastan läskitöntä kroppaani, rakastan. Tätä  valasmaista runkoa en rakasta, en.

Tänään on selkeästi huono päivä. Lienee aamun vaa´an numeroilla osuutensa tässä asiassa. Purkkaa palaa ja kahvia. Töissä on ns. pakko syödä, kaurapuurosatsi. Näille taviksille on niin helvetin helppo perustella kummallisia ruokavaliotaan treenaamisella ja ne uskoo kaiken. Hah hah haa. Tavisten seassa olen turvassa...